Sitä sun tätä

Mitään erityisen systemaattista treenaamista ei parin viime viikon aikana ole nähty, mikä on varmasti tehnyt ihan hyvääkin. Sen sijaan olemme viihtyneet piknikillä puistoissa ja meren rannalla, käyneet kunnon metsälenkeillä sen mitä helteet ovat antaneet myöden, treenanneet vaihteeksi Magdankin kanssa koiratanssia (josta likka on aivan innoissaan!) ja käyneet Daven kanssa meressä heittämässä talviturkit. Magdan mielestä vesi noin yleensä on aina vähän liian märkää ja kylmää, Dave taas ui ihan mielellään, kunhan minäkin menen veteen.
Magdan kanssa ollaan koiratanssissa harjoiteltu kauempana ohjaajasta tapahtuvia liikkeitä, pyörähdykset sujuvat jo hyvin parin kolmenkin metrin päässä. Enpä olisi arvannut, että ensimmäiset kauko-ohjauksemme ovatkin tällaisia liikkeitä!
Tokoakin on joka viikko se parisen kertaa otettu (Johannan ja Katjan vetämissä treeneissä), ja ohjelmassa on ollut vähän kaikkea. Lähinnä seuraamista (myös käskytettynä), jääviä, ja joka kerta paikallamakuuta ja yksi tai kaksi luoksetuloa.
Paikallamakuussa meillä ilmeni jossain vaiheessa ääntelyongelmaa: Magda vingahteli ja oli muutenkin levoton, vaikka maassa pysyikin. Otimme sitten treeneissä helpotettuja versioita, olin lähempänä tai lyhensin aikaa, ja hyvin meni. Osin ääntely lienee epävarmuutta tilanteessa, jossa on liian monta hankalaa elementtiä kerralla (vieraita koiria, vieras paikka ja olen lisäksi kaukana tai aika on tavallista pidempi).
Toisaalta vaikka nämä treeniä vaikeuttavat edellytykset täyttyisivät, ei Magda välttämättä ääntele - aika usein tarvitaan vielä se, että Magdalla on päällä kova tekemisen hinku, eikä se malttaisi odottaa sitä varsinaisen treenaamisen alkamista aloillaan maaten. Treenin lopuksi otettava paikallamakuu onkin sille helpompi, mikä tarkoittaa, että juuri treenin alussa näitä on ainakin toisinaan tarpeen ottaa. Toisaalta kyllä treenikaverini antoi hyvän vinkin tehdä paikallamakuuta aivan omana, erillisenä treeninään: jos se yhdistyy aina tokotreeniin, joka sinällään nostattaa Magdan vireyttä, niin myös ko. liikkeeseen voi yhdistyä turhan korkea viretila, joka sitten näkyy levottomuutena ja ääntelynä. Ollaankin jonkun verran otettu esim. kävelylenkeillä paikallamakuuta, välillä ihan ylipitkiä (10 min.) makuita välipalkkaillen, ja ne ovat menneet äänettömästi.

Viikonloppuna kävimme lauantaina tekemässä omaa agitreeniä, harjoittelimme takaakiertoja, eteen lähettämistä ja myös lähtöjä niin, että koira jää odottamaan esteen/esteiden taakse (tähän asti olemme ottaneet pääasiassa lentäviä lähtöjä). Päivä oli kuuma ja ukkosta enteilevä, mutta saatiin kuitenkin ihan kohtuullinen treeni. Kun pääsimme tekemään lopuksi pari radan pätkää, alkoi takki olla aika tyhjä jo niin koiralla kuin ohjaajalla. Halusin kuitenkin kokeilla noita kiertoja radan yhteydessä, kovin sujuvaa ei ole, mutta onnistui kuitenkin. Videolla kuuluva vinkuminen/piippaus on harkkaamme katsovan koiran ääntelyä, agitreeniä Magda on aina tehnyt täysin äänettömästi.

Agin suhteen olen miettinyt tulevaisuutta, en ole ihan varma, riittääkö oma into jatkaa lajin parissa. En vain ole agilitystä oikein missään vaiheessa kunnolla innostunut, vaikka koira tuntuu oppivan näillä lähinnä kerran viikossa tapahtuvilla harjoituksillakin. Ratoja on minusta ihan hauska tehdä (kunhan eivät ole liian pitkiä, sellainen 10-15 estettä on minulle ok pituus, sen vielä muistan) ja yksittäisiä esteitäkin treenailla. Oma aika, energia ja intokaan vaan eivät ole riittäneet perehtymään lajiin sen enempää, en jaksa treenailla kotona ohjauskuvioita, ja kosketusalustatreeninkin kanssa on vähän niin ja näin. Tämä varmaan siksikin, että tällä hetkellä tavoitteet ovat ihan muualla. Meillä on agissa paikka vakiryhmässä syksylle asti, mutta mahdollista on, että emme sitä pidempään lajia jatka. Itse yksinkertaisesti nautin enemmän lajeista, joita voi harrastaa missä vaan, ilman välineitä, halleja, ratoja. Magda kyllä tykkää agista, on skarppi ja tekee mielellään. Tuntemistani koirista Määkky on silti sikäli poikkeus, että se selvästi on innostuneempi tokosta (koiratanssista nyt puhumattakaan) kuin agista. Odottelee hallin seinässäkin rauhassa ja hiljaa, kun rataa rakennetaan, tokotreeneissä taas ei ole pysyä karvaisissa housuissaan, kun hoksaa, mitä ollaan aikeissa tehdä.

Pienenä uutena projektina olen aloittanut kotona kummankin koiran kanssa noutotreenin. Ihan alkuvaiheessa ollaan: koirani treenaavat vasta kapulaan tarttumista. Tätä on tehty nyt pariin otteeseen iltaruuan kanssa. Otan kummankin koiran vuorotellen tekemään ja mukaan kupillisen nappuloita. Ensin palkkasana ja nami tulivat jo kapulaan katsomisesta, nyt edellytetään edelleen kapulaan tarttuminen ja sen nostaminen. Ehkäpä sekin kertoo jotain koirieni erilaisista temperamenteista, miten eri tavalla niiden noutotreeni etenee. Davella kesti hiukan pidempään hoksata tuo nostaminen, mutta nyt se nostaa kapulan ja pitää sitä selvästi pidempään kuin Magda. Dave vaikuttaa huolelliselta, ja on ilmeisen mielissään siitä riemusta, jota sen taitava kapulan pitäminen minussa aiheuttaa. Kehut saavatkin sen pitämään kapulaa pidempään, vähän näytöksen luonteisesti: "Huomaakohan mamma, miten hienosti teen.." Magda taas nostaa kapulan nopsaan ylös ja lähes heittää sen, on otteissaan sähäkämpi ja kiihkeämpi.

Daven luonnetestikin lähestyy. Jonkin verran olen asiaa miettinyt, mutta erityisiä paineita siihen ei minulla liity. Lähinnä toiveenani on, ettei testi jättäisi jälkiä arkiseen elämäämme testin jälkeen, Daven tietty epävarmuus ja terävyys kun ovat toisinaan aiheuttaneet hankaluutta. Uskon kuitenkin, että testaajat panostavat koiran palautumiseen uhkaavista tilanteista siten, ettei lisäkuormaa ole matkassa testin jälkeen. Joka tapauksessa pidän hyödyllisenä testin antamaa mahdollista lisätietoa, tuleehan siinä vastaan tilanteita, joita arjessa ei tavallisesti (onneksi!) kohdata.